Aamupalaksi hostelli tarjosi vaaleata leipää ja kaakaota. Ensin ajattelimme syödä aamupalan reteästi terassilla, mutta sitten tuli kylmä ja menimme sisälle. Aamupala oli sen verran vaatimaton, että lähdimme pian sen jälkeen kaupungille etsimään lounasta. Matkanvarrella löysimme jonkin tapaisin ravintolan, josta ostimme jälleen kerran jonkin sortin lihapitkuloita leivän kanssa. Siis suurin piirtein saman tyyppistä ruokaa kuin Montenegron baarissa sinä yhtenä aamuna. Ilmeisesti ne lihapitkot olisi pitänyt syödä jollain erityisellä tavalla, sillä baarin tytöt hihittelivät Kimmolle kun hän voiteli chili-kastikkeen leivälle ja söi ateriansa kuten parhaaksi näki. Loppuvaiheessa tulikin jo kiire hostellille taksia odottamaan ja aterian jälkeen lähdimme rivakasti kävelemään takaisin päin. Kun viimein saavuimme hostellille, hostellin täti, joka oli varannut meille taksin lentokentälle ilmoitti, että pirssi tulee pihaan vasta puolen tunnin päästä siitä hetkestä. Noh mutta. Päätimme ajankuluksi korkata seremoniallisesti retkemme viimeiset oluet (Velcopopovický Kozel -merkkiset), joita Kimmo oli kantanut Budapestista asti repussaan:

"Nema problema..."

Sitten taksi karauttikin jo hostellin eteen ja ajoimme kentälle. Kentällä Check-In sujui erittäin leppoisasti ja kivuttomasti. Laukkuni painoi n. 3 kg liikaa, muttei tiskin takana ollut tyttö perinyt minulta ylimääräistä rahaa. Tuhlasimme viimeiset kunat kansainvälisellä alueella kahviin ja sitten olikin jo aika nousta koneeseen, jota kaikki kentän asiakkaat olivat odottamassa. Kyse oli siis melko pikkuisesta kentästä.

Lentokone lensi Alppien yli ja maisemat olivat - ettenkö sanoisi - mukiinmenevät.

Laskeuduimme pilviseen Lontooseen, tarkemmin sanottuna Stanstedin kentälle. Tuntui hölmöltä kävellä ainoina henkilöinä yhdelle lukuisista EU-kansalaisten passin tarkastuspisteistä, kun kymmenet samassa koneessa olleet kroatialaiset jonottivat hallin nurkassa ei-EU-kansalaisten tiskin edessä. Odottelimme melkoisen tovin lentokentällä jatkoyhteyttä. Kimmon odotus oli vielä pidempi, sillä hänen Blue1 lentonsa lähti omaani kolmisen tuntia myöhemmin. Vaihdoin mm. ajankuluksi muutaman sata Tsekin-korunaa punniksi ja ostin kaksi kerrosvoileipää, lähes samalla määrällä rahaa, jolla olisin elänyt Tsekeissä kaksi päivää. N. 15-minuuttia Ryanairin Check-in'in avauduttua menin jonoon, joka oli naurettavan pitkä. Ylipäätään koko touhu Stanstedillä vaikutti kaaokselta Pulan, Tsekin, Baselin, Dushanben, jne. leppoisiin pikkukenttiin tottuneelle. Kun olin jonottanut n. puoli tuntia siinä jonossa, jonka päässä luki "Ryanair - Tampere" liikkumatta lähes laisinaan, eräs setä tuli ja vei jonon hännän, minut mukaan lukien toiseen, lyhyempään jonoon. Olin antanut Kimmolle makuupussini, joten rinkkani painoi vain 13 kiloa eli alle "sakkorajan". Koska rinkassa oli kiinni makuualusta, jouduin viemään sen toiseen halliin erikoisputkesta läpi. Tarkastajasetä äkkäsi sitten rinkassa jotain epäilyttävää röntgen-laitteensa avulla ja halusi katsoa sisälle. Näytin hänelle lukkoketjun, Leathermanin ja sveitsiläislinkkarin. Sitten pääsin jonottamaan turvatarkastusjonoon. Kun viimein pääsin kävelemään portista läpi, se ei edes piipannut, mutta silti toinen tarkastajasetä halusi tehdä minulle ruumiintarkastuksen. Hän tunsi taskuissani jotain epäilyttävää, joten jouduin kaivamaan sieltä hänelle kolme iänkaikkisen vanhaa keltaharmaata korvatulppaa. Korvatuplat olivat ilmeisesti sallittuja, joten pääsin lopulta tarkastuksesta läpi. Toisella puolella Tampereen lennon kohdalla lukikin jo sitten että "final call". Piti oikein juosta, ja kyllä siinä juostiinkin kun portti oli koko terminaalin toisessa päässä. Kun hikisenä pääsin lähtöaulaan, portti ei ollut edes auennut. Ja silti lopulta kun päästiin koneeseen, lähdettiin liikenteeseen puolituntia myöhässä.

Juttelin koneessa hieman erään japanilaisen tytön kanssa, joka oli ollut opiskelemassa englantia Englannissa, ja oli nyt lomamatkalla menossa pikaisesti Rovaniemelle katsomaan revontulia. Veikkaanpa, että veti vesiperän.

Tampereella satoi vettä, ja oli ehkä 6 astetta lämmintä. Menin Helsingin bussiin, ja hyppäsin Kaivokselan kohdalla pois, josta siskoni Maiju noukki minut autolla ja toi kotio Hämevaaraan:

"Hip, hei, hurraa!"