Näin on näppylät. Taas sitä mennään, tällä kertaa Sveitsiin. Pidän todennäköisesti pienimuotoista blogia kiinnostuneille retkestäni. Innovatiivisesti nimetty blogisivu löytyy tuolta:

TARINOITA SVEITSISTÄ



Kuva otettu osoitteesta: wikimedia commons
Kuvaaja: Juhanson

Istuskelen täällä Kivenlahden kämpän huoneessa yksinäni koulun jälkeen. Elämäni on palautunut takaisin siihen seesteiseen tilaan, missä se oli noin vuosi takaperin. Päiväni täyttävät opiskelut muiden kaltaisteni nörttien sekä kiinalaisten opiskelijoiden kanssa Otaniemen insinöörihautomossa. Mikään ei ole muuttunut. Runollisesti tilannetta voisi kuvailla siten, että olen viimeiset puoli vuotta laskenut veneellä pitkin jokea, ja nyt olen päätynyt avomerelle. Seuraava suunta on siis jälleen kerran ainakin jossain määrin avoin. Ankaraa kurssien suorittamista ja kesätyöpaikan metsästämistä? Niinhän sen pitäisi mennä. Tällä hetkellä vain em. ajatus jossain määrin masentaa. Tuntuu vähän samalta kuin että pitäisi väkisin istua jossain sisällä, kun samaan aikaan ulkona tapahtuu jännittäviä asioita. Toisaalta, lähitulevaisuus saattaa olla hyvinkin yllättävää, ainakin lähimenneisyyden perusteella. Turhanpäiväinen filosofointi seis!

Tsekeissä oli kivaa. Taisin luvata, että antaisin jonkin tapaisin loppuanalyysin Tsekeistä, mutta eihän sitä tullut tehtyä. En tuntenut montaakaan tsekkiä, mutta kaikki jotka tunsin olivat asiallisia ja mukavia. Kuten sanottu, he eivät poikenneet suomalaisista kovinkaan paljoa. Tsekithän pelaa lätkääkin ja hyppää mäkeä! Takanani on muuten Tsekin lippu seinälle ripustettuna, siinä heti Tadzikistan-taulun vieressä. Prahassa ulkomaalainen tutustuu helpoimmin toisiin ulkomaalaisiin, mikä on sääli. (Tässä vaiheessa haluaisin todeta, että salaa minua ärsyttää suuresti englantia äidinkielenään puhuvat ihmiset, joihin ensinnäkin törmäsin joka paikassa, ja toiseksi, jotka olivat muuttaneet sinne vain elintason, oluen, seksin, tai muun hyötymisasian takia. Lisäksi ärsytti se, että tsekkejä ärsytti samat asiat, ja englannin puhuminen tuntui siksi aina jotenkin hieman kiusalliselta julkisilla paikoilla.) Praha kärsii pahasti yliturismista. Ihmismassat mm. Prahan linnan kirkon luona ja Kaarlen sillalla olivat aivan käsittämättömiä. En tiedä, miten turismin määrää pystyy säätelemään, mutta jotain tarttis tehdä. Kuitenkin Praha kaupunkina on ainutlaatuinen jättimäisen vanhankaupunkinsa takia ja siksi se varmaankin useiden mielestä on Euroopan Top10 kaupunkeja. Koska asuin, ja olin siellä töissä, suhtauduin paikkaan alusta asti eri tavalla, toisin kuin turisti. En varmaankaan siksi missään vaiheessa ehtinyt "ihastua" kaupunkiin "sillä silmällä", varsinkin sekavan ja kaottisen alun takia. Lisäksi kaksi vuotta takaperin, kun ensimmäisen kerran vierailin Prahassa, olin sitä ennen nähnyt lähemmäs 10 Keski-Europpalaista kaupunkia pohjalle, joten se ei enää sillä lailla paikkana säväyttänyt. (Olin siis silloin interraililla.) Loppuyhteenvetona sanottakoon, että jos joku kaipaa opasta tulevalle Prahan matkalle, olen käytettävissä!

Balkanin reissun valokuvat löytyvät täältä.
(Sinne ilmestynee jossain vaiheessa varmasti enemmän kuvia Prahasta. Siis siinä vaiheessa kun muistan... :( )

Kiitos kaikille (Urvelo ja kumppanit), jotka lukivat blogiani ja olivat mukana hengessä! Kirjoittelen toki blogia myös seuraavalla reissulla, jahka sellainen reissu tulee eteen.

- Pikkusiskoni Maiju lähti puoleksi vuodeksi Turkkiin. Lukekaa blogia.
- Vielä pienempi siskoni Paula lähtee pian puoleksi vuodeksi Englantiin. Lukekaa hänenkin blogia!

- Elämäni on nykyään sen verran tylsää, ettei siitä kannata blogia enää kirjoittaa. -

Na shledanou!

Veikko.

Aamupalaksi hostelli tarjosi vaaleata leipää ja kaakaota. Ensin ajattelimme syödä aamupalan reteästi terassilla, mutta sitten tuli kylmä ja menimme sisälle. Aamupala oli sen verran vaatimaton, että lähdimme pian sen jälkeen kaupungille etsimään lounasta. Matkanvarrella löysimme jonkin tapaisin ravintolan, josta ostimme jälleen kerran jonkin sortin lihapitkuloita leivän kanssa. Siis suurin piirtein saman tyyppistä ruokaa kuin Montenegron baarissa sinä yhtenä aamuna. Ilmeisesti ne lihapitkot olisi pitänyt syödä jollain erityisellä tavalla, sillä baarin tytöt hihittelivät Kimmolle kun hän voiteli chili-kastikkeen leivälle ja söi ateriansa kuten parhaaksi näki. Loppuvaiheessa tulikin jo kiire hostellille taksia odottamaan ja aterian jälkeen lähdimme rivakasti kävelemään takaisin päin. Kun viimein saavuimme hostellille, hostellin täti, joka oli varannut meille taksin lentokentälle ilmoitti, että pirssi tulee pihaan vasta puolen tunnin päästä siitä hetkestä. Noh mutta. Päätimme ajankuluksi korkata seremoniallisesti retkemme viimeiset oluet (Velcopopovický Kozel -merkkiset), joita Kimmo oli kantanut Budapestista asti repussaan:

"Nema problema..."

Sitten taksi karauttikin jo hostellin eteen ja ajoimme kentälle. Kentällä Check-In sujui erittäin leppoisasti ja kivuttomasti. Laukkuni painoi n. 3 kg liikaa, muttei tiskin takana ollut tyttö perinyt minulta ylimääräistä rahaa. Tuhlasimme viimeiset kunat kansainvälisellä alueella kahviin ja sitten olikin jo aika nousta koneeseen, jota kaikki kentän asiakkaat olivat odottamassa. Kyse oli siis melko pikkuisesta kentästä.

Lentokone lensi Alppien yli ja maisemat olivat - ettenkö sanoisi - mukiinmenevät.

Laskeuduimme pilviseen Lontooseen, tarkemmin sanottuna Stanstedin kentälle. Tuntui hölmöltä kävellä ainoina henkilöinä yhdelle lukuisista EU-kansalaisten passin tarkastuspisteistä, kun kymmenet samassa koneessa olleet kroatialaiset jonottivat hallin nurkassa ei-EU-kansalaisten tiskin edessä. Odottelimme melkoisen tovin lentokentällä jatkoyhteyttä. Kimmon odotus oli vielä pidempi, sillä hänen Blue1 lentonsa lähti omaani kolmisen tuntia myöhemmin. Vaihdoin mm. ajankuluksi muutaman sata Tsekin-korunaa punniksi ja ostin kaksi kerrosvoileipää, lähes samalla määrällä rahaa, jolla olisin elänyt Tsekeissä kaksi päivää. N. 15-minuuttia Ryanairin Check-in'in avauduttua menin jonoon, joka oli naurettavan pitkä. Ylipäätään koko touhu Stanstedillä vaikutti kaaokselta Pulan, Tsekin, Baselin, Dushanben, jne. leppoisiin pikkukenttiin tottuneelle. Kun olin jonottanut n. puoli tuntia siinä jonossa, jonka päässä luki "Ryanair - Tampere" liikkumatta lähes laisinaan, eräs setä tuli ja vei jonon hännän, minut mukaan lukien toiseen, lyhyempään jonoon. Olin antanut Kimmolle makuupussini, joten rinkkani painoi vain 13 kiloa eli alle "sakkorajan". Koska rinkassa oli kiinni makuualusta, jouduin viemään sen toiseen halliin erikoisputkesta läpi. Tarkastajasetä äkkäsi sitten rinkassa jotain epäilyttävää röntgen-laitteensa avulla ja halusi katsoa sisälle. Näytin hänelle lukkoketjun, Leathermanin ja sveitsiläislinkkarin. Sitten pääsin jonottamaan turvatarkastusjonoon. Kun viimein pääsin kävelemään portista läpi, se ei edes piipannut, mutta silti toinen tarkastajasetä halusi tehdä minulle ruumiintarkastuksen. Hän tunsi taskuissani jotain epäilyttävää, joten jouduin kaivamaan sieltä hänelle kolme iänkaikkisen vanhaa keltaharmaata korvatulppaa. Korvatuplat olivat ilmeisesti sallittuja, joten pääsin lopulta tarkastuksesta läpi. Toisella puolella Tampereen lennon kohdalla lukikin jo sitten että "final call". Piti oikein juosta, ja kyllä siinä juostiinkin kun portti oli koko terminaalin toisessa päässä. Kun hikisenä pääsin lähtöaulaan, portti ei ollut edes auennut. Ja silti lopulta kun päästiin koneeseen, lähdettiin liikenteeseen puolituntia myöhässä.

Juttelin koneessa hieman erään japanilaisen tytön kanssa, joka oli ollut opiskelemassa englantia Englannissa, ja oli nyt lomamatkalla menossa pikaisesti Rovaniemelle katsomaan revontulia. Veikkaanpa, että veti vesiperän.

Tampereella satoi vettä, ja oli ehkä 6 astetta lämmintä. Menin Helsingin bussiin, ja hyppäsin Kaivokselan kohdalla pois, josta siskoni Maiju noukki minut autolla ja toi kotio Hämevaaraan:

"Hip, hei, hurraa!"

Aamulla olimme Zagrebin asemalla. Likaisena ja väsyneenä vaihdoimme rahaa, kävimme vessassa ja ostimme lipun ensimmäiseen bussiin, joka meni Pulaan. Joimme myös kahvit. Bussi lähti kahden tunnin sisällä saapumisestamme. Bussikuski äkkäsi, että olimme Suomesta ja sanoi mm. "sinä rakastat minua". Hieman oli suomenkielen taito ruostunut häneltä. Matkanvarrella oli mahtavat maisemat. Puolet matkasta ajoimme sisämaassa uudehkolta vaikuttavaa moottoritietä pitkin, jonka jälkeen ajoimme rannikkokaupunki Rijekasta pikkutietä pitkin rannikon suuntaan Pulaan. Kyseinen etappi oli ehkä matkan kauneimpia. Krk-saari häämötti horisontissa. Lämpöäkin oli reilusti päälle 10 astetta.

Pulassa pienehkön sekoilun jälkeen ajoimme bussilla hostellille. Hostelli oli unelmapaikalla rannan vieressä. Paikka oli muuten sama, missä isäni oli käynyt vuonna 1978...

Näkymä hostellin ovelta.

Kävimme pesulla, jonka jälkeen menimme pizzalle. Koska oltiin meren rannalla, tilasin meriaiheisen pizzan:

Mmm.

Tämän jälkeen palloilimme ympäri Pulaa. Kävimme mm. katsomassa muinaista amfiteatteria:


Kävimme kahvilla ja oluella ja lähetimme kortit kotiin, jossa luki: "Olen Pulassa!". Kyseinen kortti tuli muuten tänään perille. Sarajevon korttia ei ole vieläkään näkynyt. Lopulta käppäilimme kämpälle ja pakkasimme tavarat siihen malliin, että ne kelpasivat lentokoneen sisälle. Laitoin kaikki painavat ei-nestemäiset tavarat käsimatkatavaroihin, sillä Ryanair kelpuuttaa vain 15 kg painoiset matkatavarat, ja käsimatkatavaroita he eivät yleensä punnitse. Sitten aloimme nukkumaan.

Aamulla heräsimme krapulassa. Ostimme alakerran konditoriasta sämpylät. Ostotilanne oli samalla ekskursio paikalliseen jonottamiskulttuuriin. Vaikka olin aivan tiskissä kiinni, eli suomalaisittain katsottuna ensimmäisenä, kaikki muut asiakkaat kurkottelivat oikealta ja vasemmalta ja peräti onnistuivat ostamaan yksi toisensa jälkeen leivoksensa ja sämpylänsä ennen minua! Yritin jopa blogata heitä hartoilla ja lanteella, mutta ne pikku ilkimykset tunkivat silti vain. Tsekeissä ihmiset sentään osasivat jonottaa. Ja kyllä siellä sitten usein jonotettiinkin, varsinkin kaupassa, jossa kaupantätien liikkeet olivat hyvin kaukana suomalaisten kollegoidensa ripeydestä, lähes poikkeuksetta. Sainhan minäkin sen sämpyläni lopulta, mutta siinä vaiheessa niitä muita asiakkaita ei enää ollut montaakaan jäljellä. Sitten menimme vielä kahville torin laidalle.

Tämän jälkeen minä ja Kimmo ostimme liput Zagrebiin ja norjalaispariskunta vastaavasti Mostariin. Sitten suuntasimme katsomaan Sarajevon olympiastadionia. Matkanvarrella löysimme basaarin, josta ostin sukat. Sieltä olisi saanut muuten jo mm. Borat-elokuvan. Olympiastadion oli surullinen ja pysäyttävä paikka. Suurinosa stadionia ympäröivistä alueista oli muutettu hautausmaaksi piirtyksen aikana.

Sitten menimme syömään erääseen pizzeriaan jonka jälkeen kävelimme takaisin keskustaan:

Kylläpä onkin typerä virne tuolla oikeinpuolimmaisella. Huomatkaa luminen kukkula takana.

Roman ja Lena lähtivät Mostariin ja me Kimmon kanssa jäimme vielä Sarajevoon odottamaan illalla lähtevää bussia. Ostimme tuliaisia ja joimme kahvia ainakin kolmessa eri kahvilassa. Koko ajan oli kylmä. Ajoimme sitten lopulta ratikalla sille bussiasemalle, jolta bussin oli tarkoitus lähteä. Tämä bussiasema näytti kuitenkin jotenkin epäilyttävältä. Meille oli kerrottu, että bussiasemalle pääsee, kun ajaa ratikka nro 1:dellä päättärille. Matka päättärille kesti kuitenkin epäilyttävän kauan. Lisäksi asemalla ei ollut kuin paikallisbusseja. Pyörimme hetken ympäriinsä ja lopulta soitin pienessä paniikissa hostellille ja kysyin jatko-ohjeita. Hostellin setä pyysi antamaan kännykän jollekin paikalliselle. Lähestyin erästä naista, joka ei tietenkään puhunut englantia, ja vastusteli ja ihmetteli aluksi, että mitä tuo hölmö tarjoaa sille kännykkäänsä. Kävi ilmi, että olimme aivan väärässä paikassa, kaukana keskustasta. OLIMME OTTANEET RATIKAN NRO 10 RATIKAN NRO 1:DEN SIJAAN. No. Ei auttanut muuta kuin ottaa taksi. Hintaa kyseiselle virheelle tuli n. 5 euroa, eli sen verran taksimatka maksoi. Meillä oli vielä hyvin aikaa, ja jouduimme silti odottelemaan oikealla bussiasemalla.

Bussi oli melko laadukas, mutta eipä siellä silti tullut oikein nukuttua. Lähdimme klo 22:00 ja olimme Zagrebissa n. klo 7.